Noin viikko sitten tajusin, että miun aika täällä alkaa käymään vähiin. Pian oon taas lentokoneessa matkalla uuteen ja tuntemattomaan. Totta puhuen minnuu pelottaa. Oon alkanu kiintymään Berliiniin, näihin ihmisiin (varsinkin työkavereihin) ja tähän kulttuuriin. Alunperin totta puhuen en edes tullut tänne tutustumaan ihmisiin vaan suorittamaan työharjottelun, mutta jossain tuossa matkan varrella oon päässyt kiintymään. Ehkä se johtuu siitä, että miusta pidetään täällä huolta ja kysellään jatkuvasti että oonhan varmasti kunnossa. Se on kuulemma sitä normaalia saksalaista ystävällisyyttä, mutta tunnen silti olevani otettu. Tuntuu pahalta edes ajatella lähtemistä, mutta samalla jatkuvasti tekee mieli jatkaa matkaa ja päästä uuteen paikkaan. Miun on niin vaikee pysyy paikallani, mutta miun on myös niin vaikee lähtee. Ei tää oo koskaan ollut tällä tavalla vaikeeta. Kun lähin Suomesta ekan kerran viime vuonna se oli niin helppoo ja Saksaan lähtiessä se oli vielä helpompaa. Nyt kuitenkin jo pienikin ajatus Saksasta lähtemisestä saa miut surulliseks. Tekis mieli jäädä tänne, opiskella tätä kieltä ja ehkä jopa asettua tänne. Mutta samalla mie myös haluan pois tutusta ja haluun nähdä uusia paikkoja. Ei tietenkään Berliiniäkään ole vielä läheskään täysin koluttu läpi. Täällä on niin paljon nähtävää, että tuntuu että tartteen lisäaikaa että voin vaan nähdä kaiken.