Siitä on melkein kuukausi, kun päivitin viimeksi tänne blogiin. Onkohan täällä enää ketään? Tän kuukauden ajan kirjoittaminen on käynyt miun mielessä vähän väliä ja miulla on lista asioista, joista haluaisin kirjoittaa. Tahtoisin kirjoittaa varmaan kaksi kuukautta sitten tapahtuneesta Frankfurtin reissusta ja hiihtolomaisesta Maltan reissusta, ja kuinka paljon rakastuin Maltaan. Tahtoisin kirjoittaa koti-ikävästä, yksinäisyydestä ja levottomuudesta. Mutta aina kun avaan Bloggerin ja alan kirjoittamaan, asiat vain katoavat päästä. Tuntuu, kuin päässä olisi joku tukos joka vaan estää minnuu ilmaisemaan itseni kunnolla.

Yritän jatkossa kuitenkin parhaani mukaan päästä eroon päätukoksesta, ja kirjoittaa mahdollisimman usein. Vaikka periaatteessahan kirjoitan tätä blogia pääasiassa pelkästään itselleni muistoksi, mutta mikäli tänne joku joskus eksyy niin haluan kertoa seikkailuistani inspiroidakseni muitakin seikkailemaan ja ajatuksistani, jotta ihmiset tietävät etteivät he ole ajatuksiensa kanssa yksin.
Mutta nyt kuitenkin itse postaukseen aiheesta, jonka olen lähiaikoina huomannut olevan miulle erittäin rakas. Kuopio. Tiedän, oon kirjoittanut tästä aiheesta jo monta monituista kertaa tänne, mutta kirjoitanpa tän nyt kuitenkin. Tää postaus on kuitenkin myös tosi paljon muuta kuin pelkästä Kuopiosta, ja tää saattaa mennä hieman jopa höpöttelyn puolelle.


Mie oon täällä maailmalla huomannut, että mie kaipaan Kuopioon. Enkä pelkästään ihmisten takia. Yleensä kaipaan paikkoja, koska miulle rakkaat ihmiset on siellä, mutta mie kaipaan Kuopiota vaikka ne miulle rakkaat ihmiset ei oiskaan siellä. Mie kaipaan Kuopioon, koska se on just sopivan kokonen ja sieltä löytyy (melkein) kaikki mitä tarvitsen. Mie voin puhua siellä omaa kieltäni ja myös omaa karjalaista murrettani, vaikka kaikki ei sitä takaisin miulle puhukkaan. Tarvittaessa miun on myös tosi helppo karata ihmismäärää ja kaupunkia, ja ottaa vaan jalat alle ja kävellä lähimpään metsään. Tai voin kiivetä tornille katsomaan auringonlaskua ja nähdä kaikki ne puut ja kaikki ne järvet.
Talvella voin mennä kylmyyteen lumen keskelle ja jos ihan hulluksi rupean, niin voin myös mennä hiihtämään tai luistelemaan. Kuopiossa voin kävellä ihan minne vaan, ilman että eksyn välissä. Ja vaikka sattuisinkin menemään vähän tuntemattomammalle kadulle, niin miun on silti helppo löytää takasin kotiin. Kuopiota mie voin kutsua kodiksi, vaikken siellä olekaan kauaa oikeasti asunut ja Kuopiossa mie voin olla vapaa tekemään ihan mitä ikinä haluan. Tarvittaessa kuitenkin voin myös ottaa bussin ja mennä takasin näkemään perhettä vaan parin tunnin matkan päähän.


Vaikka mie rakastan Kuopiota ja pidän sitä enemmän kotikaupunkinani kun Joensuuta, niin silti en voi olla täysin varma tuunko jäämään sinne. Kuopiolla on aina erityinen paikka miun sydämessä, mutta todellisuus on, että Kuopio on loppujen lopuks aika pieni kaupunki. Valmistumisen jälkeen töiden löytyminen pelkästään Kuopiosta tuskin on täysin taattua ja yksin asuminenkin osaa siellä olla aika kallista.


Mie oon lähiaikoina miettiny tosi paljon, ett mitä mie oikeen teen elämälläni kunhan valmistun. Välillä huolestun, kun valmistuminen on niin lähellä ja miulla ei oo vieläkään hajua mitä haluan tehdä. Haluaisin vaan pysyä tässä, paikallani, ainakin vielä vähän aikaa. Haluaisin opiskella vielä hetken aikaa ja vältellä oikeesti aikuistumista. Mutta samalla en myöskään malta, että pääsen töihin ja pääsen elämään palkkarahoilla Kelan tukien sijaan. Kuitenkin kun rupean miettimään töitä, niin en yhtään tiedä mihin edes haluaisin töihin. Haluaisin hakea Opetushallituksen kautta Koreaan suurlähetystöön tai Business Finlandille, mutta nekin on vaan väliaikaisia harjoittelupaikkoja opiskelijoille ja vastavalmistuneille. Haluisin opiskella alaani lisää jossain ulkomailla, mutta haluaisin myös hetken aikaa vaan olla Suomessa ja asettua paikoilleni.



Välillä aina haaveilen pienestä kodista jossain päin Suomea. Kaupungin läheisyydessä, lähellä ihmisiä ja lähellä kahviloita. Sisustaisin miun kodin kasveilla ja hankkisin kaksi kissaa. Saisin puhua omaa kieltäni ja ei tarvitsis aina etsiä sanoja toisesta kielestä joilla olisi sama tarkoitus kuin suomenkielisillä sanoilla tai lausahduksilla. Mutta samalla haaveilen matkailevani maailmaa ja näkeväni 30 maata ennenkuin täytän 30. Haaveilen yhtenä viikkona lomailevani rannalla auringonpaisteessa ja seuraavalla viikolla olevani miljoonakaupungissa ihmisjoukkion keskellä.

Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaikka se pelottaakin, niin loppujen lopuks tulevaisuus kuitenkin tulee halusitpa sitä tai et.