Ihan ensiksi haluan pahoitella hiljaisuuttani täällä blogin puolella. Koulussa on ollut näin kevään kunniaksi ihan kunnolla kiirettä ja kirjoitettavaa ei ole ollut. Kesällä sitä asiaa kyllä sitten rupeaa tulemaan kunhan pääsen Saksaan.
Miulla on jonkin aikaa nyt ollut pientä alakuloisuutta, joka johtuu ihan vaan siitä että oon niin jumissa menneisyydessä. Ajattelen aivan liian usein entistä parasta ystävääni, jonka kanssa vielä vähän aikaa sitten oltiin kuin paita ja peppu. Nyt ei olla puhuttu yli puoleen vuoteen. Ajattelen peruskouluaikaisia kiusaajiani ja millaiset arvet he minulle jättivät. Ajattelen, kuinka jos he näkisivät minut nyt, eivät he enää kiusaisi minua pukeutumisestani, hiuksistani, hampaistani tai mistään muustakaan mistä he silloin aikoinaan jaksoivat aina muistuttaa. Ajattelen entisiä opettajiani ja mietin olisivatko he ylpeitä minusta nyt. Ajattelen lepoon laskettua ukkiani ja mietin mitä hän ajattelisi minusta nykyään. Ajattelen kuinka silloin joskus olin niin läheinen pikkusisarusteni kanssa ja nyt kun käyn kotona tuntuu kuin olisin näkymätön olio heidän älylaitteidensa takana. Ajattelen kuinka asiat olivat ennen paremmin, silloin joskus kun en jatkuvasti stressanut uusittavia tenttejä niin paljon etten edes pystynyt lukemaan niihin. Ajattelen, että entä jos olisinkin vain jäänyt kotiin.
Monet asiat menneisyydestä pyörivät päässäni nonstoppina ja niiden saaminen pois päästäni on erittäin vaikeaa. Elän vieläkin osittain menneisyydessä ja silti elämä vain jatkuu. Pelottaa, että jossain vaiheessa jään kokonaan pois kyydistä ja päädyn kokonaan menneisyyden haamujen syömäksi. Ymmärrän, että osa asioista pyörii päässäni koska mietin edelleen entä jos asia olisikin ollut toisin. En kadu päätöksiäni, mutta mietin olenko päättänyt oikein. Haluaisin vain palata aikaan, jolloin minun ei tarvinnut miettiä olinko valinnut oikein vai en.
Minun pitäisi jatkaa eteenpäin, mutten tiedä miten se on mahdollista. Olen niin jumissa menneisyydessä, että välillä nykyhetkessä on erittäin vaikea elää.
Miulla on jonkin aikaa nyt ollut pientä alakuloisuutta, joka johtuu ihan vaan siitä että oon niin jumissa menneisyydessä. Ajattelen aivan liian usein entistä parasta ystävääni, jonka kanssa vielä vähän aikaa sitten oltiin kuin paita ja peppu. Nyt ei olla puhuttu yli puoleen vuoteen. Ajattelen peruskouluaikaisia kiusaajiani ja millaiset arvet he minulle jättivät. Ajattelen, kuinka jos he näkisivät minut nyt, eivät he enää kiusaisi minua pukeutumisestani, hiuksistani, hampaistani tai mistään muustakaan mistä he silloin aikoinaan jaksoivat aina muistuttaa. Ajattelen entisiä opettajiani ja mietin olisivatko he ylpeitä minusta nyt. Ajattelen lepoon laskettua ukkiani ja mietin mitä hän ajattelisi minusta nykyään. Ajattelen kuinka silloin joskus olin niin läheinen pikkusisarusteni kanssa ja nyt kun käyn kotona tuntuu kuin olisin näkymätön olio heidän älylaitteidensa takana. Ajattelen kuinka asiat olivat ennen paremmin, silloin joskus kun en jatkuvasti stressanut uusittavia tenttejä niin paljon etten edes pystynyt lukemaan niihin. Ajattelen, että entä jos olisinkin vain jäänyt kotiin.
Monet asiat menneisyydestä pyörivät päässäni nonstoppina ja niiden saaminen pois päästäni on erittäin vaikeaa. Elän vieläkin osittain menneisyydessä ja silti elämä vain jatkuu. Pelottaa, että jossain vaiheessa jään kokonaan pois kyydistä ja päädyn kokonaan menneisyyden haamujen syömäksi. Ymmärrän, että osa asioista pyörii päässäni koska mietin edelleen entä jos asia olisikin ollut toisin. En kadu päätöksiäni, mutta mietin olenko päättänyt oikein. Haluaisin vain palata aikaan, jolloin minun ei tarvinnut miettiä olinko valinnut oikein vai en.
Minun pitäisi jatkaa eteenpäin, mutten tiedä miten se on mahdollista. Olen niin jumissa menneisyydessä, että välillä nykyhetkessä on erittäin vaikea elää.
