Ihmiselle, joka on tottunut kokoajan olemaan liikkeellä ja joka on tottunut siihen, että aina on joku seuraava suunnitelma valmiina on erittäin vaikeaa ollut elää tänä vuonna. Siitä on hieman yli vuosi kun viimeksi astuinkaan pois Suomen maankamaralta, melkein kuukausi kun viimeksi poistuin maakunnastani ja aivan liian pitkä aika kun viimeksi tunsin oikeasti olevani onnellinen. Välillä luulen että olen onnellinen, mutta sitten jään taas yksin ajatusteni kanssa ja huomaan etten kuitenkaan loppujen lopuksi ollut. Vasta myöhemmin aina ymmärrän, että nauruni oli pakotettua ja hymyni ei aivan yltänyt silmiini asti. 

Korona on tehnyt elämästä tälläistä. Merkityksetöntä. Tylsää. Teeskentelyä. 

Ennen koronaa huomasin pieniä vilahduksia näistä tunteista siellä täällä, mutta korona-aikana nämä tunteet ovat pahentuneet. Ehkä olisi aika tehdä asiaan muutos, hakea apua, tehdä uusia asioita tai ehkä voisin vaan ajaa hiukset pois ja katsoa mitä tapahtuisi, vai tapahtuisiko sittenkään mitään. 

Alkuvuodesta rikoin nilkkani ja en poistunut asunnostani jopa viikkoja kerrallaan. Makasin vain sohvalla ja katsoin ikkunasta kun maailma jatkoi pyörimistään. Kun vihdoinkin pystyin kävelemään ilman keppejä, oli kevät jo melkein saapunut. Samalla korona iski ja menetin ensimmäisen oikean työpaikkani. 

Tällä hetkellä voin vain odottaa paikoillani ja toivoa, että kyllä tää tästä vielä joku päivä.

p.s. Miulla oli vähän nostalginen olo ja päätin vaan palata takaisin blogimaailmaan ja miun ensimmäiseen blogiin, koska se muistuttaa ajoista jolloin elämä oli täynnä jännitystä ja seikkailuja.