Alotan kirjottamisen ja parin lauseen jälkeen en enää saa kirjotettuu yhtään enempää. Tuntuu kuin kaikki motivaatio kirjottaa ois vaan kadonnut. Rakastan kirjottamista ja oon jopa hieman riippuvainen siitä, mutta välillä tää on vaikeeta.
Kirjottamista ei helpota yhtään se, että elämässä ei kauheesti oo tällä hetkellä muuta kun koulunkäynti, ens viikolla olevat finalsit ja päivien laskeminen Suomessa vietettävään jouluun. Sopeutuminen tänne ei oo muuttunut yhtään helpommaksi ja vaikka koulussa löytyy ihmisiä joille jutella, ei vapaa-ajalta tälläsiä ihmisiä löydy. Tätä pientä yksinäisyyttä kuitenkin onneks helpottaa viikon päästä tapahtuva reissu Tukholmaan saksalaisen kaverin kanssa ja suomalaisten kavereiden tuleminen tännepäin maailmaa tammikuussa.
Miulla on edelleen luonnoksissa kirjotus kuukauden (vai kahden?) takaisesta Liègen reissusta, mutta en oo jotenkin saanu sitä vieläkään kirjotettua loppuun. Ehkä se vielä ilmestyy tänne ajallaan. Siihen asti yrittäkää, jos täällä ketään enää on edes jäljellä lukemassa, kestää miun epäsäännöllisen postaustahdin kanssa.

Postauksen kuvat on kuukauden takaisesta retkestä Viandenin kylään ja siellä sijaitsevaan linnaan.

Nyt on tullut kuukausi täyteen Wiltzissä, Luxemburgissa. Alussa tuntui, että en koskaan selviäisi tähän asti, mutta täällä sitä vielä ollaan. Edelleen hengissä siis olen ja edelleen Luxemburgissa.
Jos totta puhutaan, tämä ensimmäinen kuukausi on ollut yllättävän vaikea. Ystävien saaminen täällä ei ole yhtä helppoa, kuin Kuopiossa tai Seoulissa. Ei ole ollut tapahtumia, joissa tutustua omiin luokkalaisiin tai samassa koulussa opiskeleviin. Oli meillä welcoming drinks, mutta ei se ollut suunnattu millään tavalla sellaiseksi sosialisoitumistapahtumaksi, vaan enemmänkin juuri ryyppäjäisiksi. Kadotin itseasiassa huoneeni avaimen tuona tuomiokkaana perjantaiyönä..


Minulla ei niinkään ole kertaakaan iskenyt koti-ikävä, enemmänkin sellainen tunne että missaan niin paljon vain koska olen poissa. Tämän takia olen myös vähentänyt todella paljon viestittelyä Suomessa asuville kavereilleni, sillä kun en tiedä missaavani jotain niin se ei tunnu millään tavalla pahalta. Välillä täällä on tottakai myös vähän yksinäistä, kun vapaa-ajalla ei ole oikein ketään kenen kanssa viettää aikaa. Uskoisin tilanteen kuitenkin olevan paranemaan päin, sillä olen ollut ekstrasosiaalinen koulussa ja yrittänyt parhaani mukaan ystävystyä ihmisten kanssa. Helppoa se ei kuitenkaan ole..


Tämän kuukauden aikana oon kerennyt tehä jo tosi paljon kaikenlaista. Olen käynyt jo kahdella eri ulkomaanreissulla, Trierissä ja Lontoossa, ja monia muita reissuja on jo suunnitteilla (ensi viikolla suuntaan itseasiassa Belgian Liègeen pariksi päiväksi ihan vain koska voin). Toivoisin, että olisin kaupunkiin päässyt tutustumaan vielä paremmin, sillä vaikka kuinka olen siellä käynyt niin tuntuu että en siltikään tunne kaupunkia sen paljon paremmin. Mutta onhan tässä vielä noin 7 kuukautta aikaa vaikka kuinka tutustua. Wiltziä en kauheammin myöskään ole tutkiskellut, sillä ei ole vielä tuntunut siltä että tätä kylää kauheammin tarvitsisi tutkiskella.
 

Ensi postauksessa kerroskelenkin itseasiassa reissustani Lontooseen ja BTSn keikastani siellä, stay tuned!

Pakkaaminen on yksi niistä epämukavista asioista vaihtoon lähtemisessä. Jo lähtiessäni neljäksi kuukaudeksi Koreaan minulla oli ongelmia. Arvatkaapa vaan ovatko nämä ongelmat yhtään vähentyneet nyt kun olen lähdössä kokonaiseksi vuodeksi pois. Koko elämän pakkaaminen yhteen matkalaukkuun ei ole todellakaan helppoa. Kaikkien tärkeiden tavaroiden saaminen mukaan tarkoitti sitä, että uusi, isompi matkalaukku oli hankittava. Joten minähän kävin ostamassa sellaisen. Kaupassa kiinnitin silmäni välittömästi ihanaan keltaiseen matkalaukkuun, ja sehän minulla sattuikin juuri lähtemään mukaan kaupasta lähtiessä.

Packing is one of those annoying things when going abroad. Even when leaving to Korea for four months I had trouble. Guess how much harder it's now that I'm leaving for a year. It isn't easy to pack your whole life to one suitcase. To get all of my most important things to come with me meant that I had to buy a new and bigger suitcase. So I went and bought one. At the store my eyes got locked to a lovely yellow suitcase, and that one ended up being the one I walked out of the store with. 

Pakkaaminen tarkoitti myös monista asioista luopumista, sillä sitä mitä en pakkaa, en myöskään oikeasti siinä tapauksessa tarvitse. Joten nyt miulla on kaksi ikea-kassia odottamassa olohuoneessa, että ne vietäisiin kierrättettäväksi tai hyväntekeväisyyteen. Hassua, että joka kerta kun lähden johonkin reissuun, hankkiudun todella paljosta tavarasta eroon. Koreaankin lähtiessä hankkiuduin jonkin verran tavaroista eroon, ja silti miulla nyt tuli vieläkin kaksi kassillista pelkästään vaatetta. Mutta reissussa kuitenkin tulee kerättyä lisää tavaraa mukaan, joten hyvä vaan tehdä jo valmiiksi vähän tilaa paluuta ajatellen.

Packing also meant that there were a lot of things that I had to give up, because what I don't pack, I don't actually need either. So now I have to Ikea bags waiting in my living room to be recycled or to be donated. Funny how everytime I leave, I get rid of so much stuff. Even when leaving for Korea I got rid of some stuff, but still I now have two bags just full of clothes. But abroad you happen to buy a lot of new stuff, so it's better to get some space available in advance. 

Mutta nyt siihen, mitä pakkasin mukaani. Pakkasin vaatetta vähän jokaiselle vuodenajalle. Talveksi mukaan talvitakki, talvikengät, villasukat sekä villapuseroita, kevääksi mukaan välikausitakkeja sekä kevätkengät. En kauheasti mitään isompaa listaa rupea laatimaan, sillä en jaksa enää noita valmiiksi pakattuja tavaroita ottaa noista vakuumipusseista enää pois. Mukaan pääsivät myös tottakai kaikki tärkeät paperini, pieni polaroid-kuvakokoelma sekä Koreasta ostamani ihonhoitotuotteet.

But now onto what I packed to go with me. I packed clothes for every season. For winter I have winter jacket, winter boots, wool socks and sweaters, for spring I have mid-season jackets and shoes. I won't be making any longer of a list, because I'm too lazy to start opening the vacuum bags. I also took with me all of my important papers, a small polaroid picture collection and skincare products bought from Korea. 

Vielä ei kaikki kuitenkaan ole pakattu, vaan pitää vielä laittaa mukaan elektroniikat, loput vaatteet sekä muutama kirja. Niitä lukuunottamatta kaikki on siis jo valmista. Lentokin on jo varattu ja lähden nyt 25. syyskuuta, ja koulu alkaa vasta 28.päivä. Elokuun puolessavälissä siirryn vanhempieni luokse maalle joksikin aikaa, joten pakkaaminen oli hyvä aloittaa jo ajoissa.

I haven't quite packed everything yet, I still have to pack my electronics, the rest of my clothes and few books. Besides those everything is ready. I have already even bought my flight and I'm now leaving 25th of September and my school will be starting 28th. In the middle of August I will be moving in with my parents for a while, so I had to start packing quite early.  

Tuntuu, että viimeiset kolme postausta oon alottanu tällä samalla anteeksipyynnöllä kun en oo kirjottanut taaskaan pitkään aikaan. Niin se alkaa tälläkin kertaa, anteeksi siis tästä epäaktiivisuudesta. Teen parhaani parantaakseni postaustahtiani. Ylihuomiseksi olen jo ajastanut miun minireissun toisen postauksen, joka olisi kylläkin pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten.
Mutta nyt itse asiaan.

I feel like the last three posts I have just started with this same old apology about how I'm sorry that I haven't written in a while (again). And that's how it is this time as well, I'm sorry about this inactivity. I'll do my best to write more often again. For the day after tomorrow I have already scheduled a post about my minitrip, that I should have written ages ago. 
But now to the issue in hand.

Kaikki on ihan sekasin. Eräänä aamuna sähköpostiini ilmestyi viesti kv-vastaavaltani, jossa luki jotakuinkin näin: "Hei Anni! Saimme tiedon koulultasi ulkomailla, että he joutuvat siirtämään kaikki opiskelijat Brysselin kampukselta Luxemburgissa olevassa kylässä olevalle kampukselle. Joten myös sinä sinne siirryt." Niin että mitä?
Googletin sen kampuksen sijainnin ja sain selville, että sen sijaan että menisin miljoonakaupunkiin, minut siirrettiinkin 5,000 ihmisen pikkukylään? Sillä hetkellä päässä ei oikeesti ollut mitään muuta kun voi vittu, joudun oikeesti jonnekkin keskelle ei mitään.

Everything is a mess. This one morning I got a message to my email from my international coordinator that said kind of something like this: "Hey Anni! We got an information from your school abroad, that they have to move all the students from the campus in Brussels to the campus in Luxembourgish town. So you're also being transferred there." Wait what?
I googled the location of the campus and found out, that instead of going to metropolis, I was transferred to a town with 5,000 people? At that moment nothing else was in my mind than, Oh fuck I have to to a town in a middle of nowhere. 

Päädyin lopulta soittamaan molemmille vanhemmilleni ja viesteillä ilmoittamaan asiasta ystävilleni, ennenkuin vihdoinkin sain rauhoituttua. C'mon ei tää niin paha voi olla, Luxemburg on minimaalinen maa, sieltä on helppo karata jos haluaa. Vaikka kaikilla junilla meneekin yli tunti lähteä maasta ja vaikka Luxemburg City on yli tunnin junamatkan päässä ja vaikka sinne ei kuljekkaan suoria junayhteyksiä, kuten ei myöskään minnekkään muualle. Okei, saatan edelleenkin hieman panikoida. Mutta kyllä mie siitä selviän, sentään siellä ei ole alle 1,000 ihmistä ja sentään nyt miun ei tarttee etsiä asuntoa kun voin asua heidän asuntolassaan. Mie tuun selviämään Luxemburgissa ihan yhtä hyvin mitä olisin tullut selviämään Belgiassa. Ja sitä paitsi, mie en oo koskaan vielä käynyt Luxemburgissa.

In the end I ended up calling both of my parents and informing all of my friends about it, before I got to calm down. C'mon, it can't be that bad! Luxembourg is a tiny tiny country, it's easy to escape the country if I wish to. Even though it takes more than an hour to leave the country by train and even though Luxembourg City is over an hour train ride away and even though there are no direct train rides, just like to anywhere else either. Okay, I might be still panicking a little bit. But I'll survive from it, at least there are not less than 1,000 people and at least now I don't have to search for an apartment since I can just move to their students' residence. I will survive Luxembourg as well as I would have survived in Belgium. And besides, I've never been to Luxembourg before.