Heräsin tänä aamuna klo 4.00, hyppäsin junaan 5.18 ja otin suunnakseni Helsingin lentoaseman. Reissu oli alkanut. Jännitys tuntui fyysisenä pahoinvointina, mutta onneksi suklaan syöminen helpotti asiaa. Eilen kävin vielä viimeisen kerran Kuopiossa tekemässä viimeisen rästitentin ja ottamassa viimeisen erän Japanin aivokuumerokotteesta. Jes! Ei enää tenttejä, eikä enää piikkejä!
Nyt ei tarttee enää murehtia tenteistä tai koulusta, nyt saa vain keskittyä Saksaan ja työntekoon. Kello on nyt 6.07 (vaikka te kylläkin saatte tämän postauksen paljon myöhemmin), reissua on kohta takana peräti kokonainen tunti ja mie päätin alottaa blogipostauksen kirjottamisen. Mitä muutakaan sitä tekisi 4 tunnin junamatkalla?

Saksaan lähtöön on enää 5 päivää (!!!) ja kaikki alkaa pikkuhiljaa olla aikalailla kondiksessa. Nyt vaan odottelen enää että Saksan puolelta vastattaisiin sähköpostiini. Ystävälleni, joka työskentelee samassa hotellissa ja jonka kanssa myös jaan huoneen, he olivat vastanneet jo eilen. Miulle ei vielä vastausta ole tullut, joten alkaa pikkuhiljaa huolestuttamaan. Sähköpostin sisältö oli kuitenkin aika tärkeä ja mikäli siihen ei vastausta kuulu niin silloin ei välttämättä Saksan puolella ole majoitusta tai kyytiä hotellille lainkaan. No mutta se on sitten sen ajan murhe.
Tuossa yhtenä päivänä satuin tarkistamaan Kelan sivuilta miten opintotukeni kanssa on päätetty kesän osuudelta, ja samalla näin myös päätöksen kuulumisestani Suomen sosiaaliturvaan. Hieman ehkä kerkesin säikähtää, kun siellä lukikin että 1.6.2017 alkaen en enää kuuluisi Suomen sosiaaliturvan piiriin. Soitin välittömästi sitten Kelalle, jonotin 10 minuuttia ja sain selville että voin onneksi hakea muutosta asiaan valittamalla asiasta eräpäivään mennessä. Sain myös tietää, että työni on eräänlainen minijobb, eli työantajani ei maksa Saksan valtiolle mitään veroja palkastani tai muuta ja silti se on ihan laillista. Ryhdyin sitten tietenkin välittömästi sitä valitusta kirjoittamaan ja tänään muistin vihdoinkin katsoa mitä asialle oli tehty. Onneksi he olivat tehneet päätöksen, että kuulun sittenkin Suomen sosiaaliturvaan. Huh.
Mie saisin tietty opintotukea siltikin vaikken kuuluisi siihen sosiaaliturvaan, mutta silloin en saa käyttää Kela-korttiani tai eurooppalaista sairausvakuutuskorttiani lainkaan. Saksassa ainakin tiiän jo nyt tarvitsevani sitä eurooppalaista sairausvakuutuskorttiani, koska siellä miun pitää hankki tuberkuloosi-todistus Koreaa varten. Onneksi nyt kuitenkin asia selvisi ilman mitään isompaa häslinkiä.
Suurin osa sukulaisistakin on tultu nyt jo hyvästeltyä, kuten myös molemmat pikkusiskoni (joita en tule näkemään nyt tämän 5 päivän aikana koska heillä on muita menoja). Viikonloppuna käyn sanomassa heipat isälleni samalla kun käyn noutamassa unohtuneet lavatautilääkkeeni sieltä ja maanataina sanon heipat lopuillekin perheenjäsenilleni. Maanantaina pääsen taas nopeasti käymään Kuopiossa ottamassa viimeisen erän japanin aivokuumeen rokotetta ja suorittamassa viimeisen uusintatenttini. En voi uskoa että olen kohta jo lähdössä ja että ensimmäinen lukuvuosi restonomin opintoja on pian jo taputeltu.

Tää blogi on ollut nyt pystyssä kokonaisen vuoden (tästä ensimmäiseen postaukseen)! Yllättävän paljon sinä aikana on kerennyt kyllä tapahtumaan ja blogissa ne muutokset on toivottavasti näkynyt myös. Tätä postausta varten aioin katsoa tilastoista kuinka paljon kävijöitä täällä on käynyt vuoden aikana, kuinka paljon kommentteja on tullut ja kuinka monta postausta olen kirjoittanut. Mutta loppupelissä ne on vaan pelkkiä numeroita ja en mie kirjota tätä blogia muille kuin minulle itselleni. Tietenkin jos joku sattuu tänne jotenkin eksymään, niin se on ihan mahtavaa!
Vuoden aikana oon kirjottanu 34 postausta ja jostain syystä se tuntuu niin vähältä. Haluaisin kirjoittaa tänne useammin, mutta usein kirjoitusideoita ei joko ole tai sitten vain en yksinkertaisesti jaksa. Tää vuosi on totta puhuen ollut yksi miun kiireisimmistä vuosistani, kiitos koulun. Mutta nyt aion rupean kirjoittamaan paljon aktiivisemmin. Tahdon kirjoittaa miun seikkailuistani, jotta mie voin joskus sitten vanhana lukea niistä ja muistella ilolla, ja tahdon myös kertoa muille seikkailuistani.
Ne harvat lukijat jota täällä on käynyt, ovat saattaneet huomata miten vähän mie nykyään laitan kuvia postauksiini. Mutta miulla vaan ei yleensä ole mitään valokuvia, koska oon muutenkin tosi huono ottamaan kuvia arkipäivinä. Tiedän kuitenkin, että asia tulee muuttumaan kunhan nyt vaan pääsen aloittamaan seikkailuni ulkomailla.

Kiitos teille harvoille, jotka olette blogia seuranneet ja toivotaan blogille vielä monen monta elinvuotta!

Nyt on enää pari viikkoa aikaa lähtöön ja kouluvuosikin alkaa olla kahta tenttiä vaille taputeltu, joten ajattelin kirjoitella tänne mitä kaikkea tässä on pitänyt tehdä päästäkseen tänne asti. Aloitan ihan alusta asti ja käyn kaiken läpi askel askeleelta.

Kyllä se kesä sieltä alkaa vihdoin ja viimein tulla, joten on aika jälleen kirjoitella summer bucket listiä. Sen enempiä puhumatta aloitetaanhan.
Tänä kesänä tahdon...
...oppia puhumaan saksaa paremmin
Mie oon hirveän huono oppimaan kieliä kouluympäristössä, joten toivottavasti oppisin hieman paremmin kun oikeasti olen maassa, jossa kielenä on juurikin se mitä yritän oppia.
...seikkailla ympäri Berliiniä
Kolme kuukautta tuntuu paljolta, mutta tosiasiassa se ei ole. Aion nähdä mahdollisimman paljon Berliinistä ennen kuin jatkan taas matkaani.
...ottaa todella paljon kuvia
Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja pitävät muistot paremmin tallessa. En halua unohtaa hetkeäkään.
...viettää juhannusta mahtavassa seurassa
Tähän mennessä juhannuksena olen joko a) ollut töissä, tai b) ollut kotona dataamassa. Tänä vuonna niin ei saa tapahtua. Tai no.. olen kyllä töissä, mutta toivotaan etten itse pääpäivänä.
...pitää hauskaa
Kunha on hauskaa niin kaikki on hyvin. Tietysti elämässä tulee myös niitä epämiellyttäviä ei-hauskoja -hetkiä, mutta tänä kesänä yritän pitää ne minimissään.
...ostaa paljon uusia vaatteita
Miun vaatekaappi tarttee tosi paljon uudistusta. Suurin osa miun vaatteista on ollu miulla varmaan jostain amiksen alusta asti. Onneksi Saksassa on Primark ❤ josta löytyy kyllä halvalla vaatetta. Sitä paitsi, en mie halua olla sitten Etelä-Koreassa, yhdessä maailman paikoista joissa kauneus on yksi tärkeimmistä asioista, ihan pummin näköisenä.
...opiskella koreaa
Tietysti miulla on siellä koululla luvassa ihan kunnolla korean opiskelua, mutta pitäähän sitä nyt ennestäänkin hieman tietää. Varsinkin aakkosten osaamisesta olisi hyvin paljon apua.
...nauttia elämästä
Yleensä nautinkin elämästä, mutta nyt miun pitää oppia antamaan pikkujuttujen olla ja vaan nauttia.
...käydä piknikillä
Jostain syystä en edes muista millon viimeks olisin käynyt piknikillä. Nyt asialle on tehtävä jotain.
...olla spontaanimpi
Oon tietysti jo ennestään aika spontaani, mutta nyt on aika olla vielä enemmän. Hetkellinen, järjetön idea? Toteuta se. Me eletään vain kerran (tässä voisi sanoa sen typerän nelikirjaimisen sanan, mutta en suostu siihen), joten elämästä on oikeesti revittävä kaikki irti mitä vaan pystyy. Ettei vaan sitten vanhoina kaduta niitä ottamattomia mahdollisuuksia ja tekemättömiä asioita, niin tehdään ja toteutetaan ne järjettömätkin ideat.


Auf Wiedersehen

Ihan ensiksi haluan pahoitella hiljaisuuttani täällä blogin puolella. Koulussa on ollut näin kevään kunniaksi ihan kunnolla kiirettä ja kirjoitettavaa ei ole ollut. Kesällä sitä asiaa kyllä sitten rupeaa tulemaan kunhan pääsen Saksaan.

Miulla on jonkin aikaa nyt ollut pientä alakuloisuutta, joka johtuu ihan vaan siitä että oon niin jumissa menneisyydessä. Ajattelen aivan liian usein entistä parasta ystävääni, jonka kanssa vielä vähän aikaa sitten oltiin kuin paita ja peppu. Nyt ei olla puhuttu yli puoleen vuoteen. Ajattelen peruskouluaikaisia kiusaajiani ja millaiset arvet he minulle jättivät. Ajattelen, kuinka jos he näkisivät minut nyt, eivät he enää kiusaisi minua pukeutumisestani, hiuksistani, hampaistani tai mistään muustakaan mistä he silloin aikoinaan jaksoivat aina muistuttaa. Ajattelen entisiä opettajiani ja mietin olisivatko he ylpeitä minusta nyt. Ajattelen lepoon laskettua ukkiani ja mietin mitä hän ajattelisi minusta nykyään. Ajattelen kuinka silloin joskus olin niin läheinen pikkusisarusteni kanssa ja nyt kun käyn kotona tuntuu kuin olisin näkymätön olio heidän älylaitteidensa takana. Ajattelen kuinka asiat olivat ennen paremmin, silloin joskus kun en jatkuvasti stressanut uusittavia tenttejä niin paljon etten edes pystynyt lukemaan niihin. Ajattelen, että entä jos olisinkin vain jäänyt kotiin.

Monet asiat menneisyydestä pyörivät päässäni nonstoppina ja niiden saaminen pois päästäni on erittäin vaikeaa. Elän vieläkin osittain menneisyydessä ja silti elämä vain jatkuu. Pelottaa, että jossain vaiheessa jään kokonaan pois kyydistä ja päädyn kokonaan menneisyyden haamujen syömäksi. Ymmärrän, että osa asioista pyörii päässäni koska mietin edelleen entä jos asia olisikin ollut toisin. En kadu päätöksiäni, mutta mietin olenko päättänyt oikein. Haluaisin vain palata aikaan, jolloin minun ei tarvinnut miettiä olinko valinnut oikein vai en.

Minun pitäisi jatkaa eteenpäin, mutten tiedä miten se on mahdollista. Olen niin jumissa menneisyydessä, että välillä nykyhetkessä on erittäin vaikea elää.

Sitä ajattelee että kun täyttää 20 on yhtäkkiä maagisesti aikuinen. Mikään ei kuitenkaan tunnu erilaiselta. Olen edelleen sama vanha minä. Tykkään edelleen lapsellisista asioista ja en vieläkään ymmärrä miten aikuisen tulisi käyttäytyä. Kun päivä vaihtui syntymäpäivääni ei pääni sisälle ilmestynyt mitään maagisia ilotulituksia ja en yhtäkkiä tiennyt kaikkea. Ajattelin aina, että kun täytän 20 en enää ole teini vaan yhtäkkiä olen ihan oikea aikuinen. Asia ei kuitenkaan näin ole. Vaikka ikäni ei enää ole teinipuolella (englanninkielen seventeen, eighteen, nineteen tyylisesti) en tunne muuttuneeni lainkaan. Totta puhuen jo jonkin aikaa olen pelännyt sitä numeroa. 20. Se on jo yksi viidesosa elämästä. Puolessa välissä neljääkymmentä. Pian minun odotetaan asettuvan aloilleni, hankkivan perheen, ostavan talon ja menevän naimisiin. Tulen tuottamaan pettymyksen. En ole valmis asettumaan vielä ainakaan kymmeneen vuoteen. Ehkä en edes sen jälkeen. Ehkä en koskaan tule asettumaan aloilleni.